Onko johtaminen uskon asia?
Sain mahdollisuuden lukea ja arvostella Jason Lepojärven suomentaman Alexandre Havardin kirjan Hyvejohtajuus. Jason pohjusti minua kirjan lukemiseen kertomalla, että kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä ja uskomalla, että pystyisin tekemään tasapuolisen kirja-arvion.
Olen yleensä pyrkinyt hahmottamaan johtajuuskirjallisuutta alla olevan nelikentän avulla. Kyseisen nelikentän on alun perin hahmotellut TKK:n työpsykologian laboratorion Virtaharju, Buhanist ja Seppänen vuonna 2005.
Johtamiskirjallisuuden nelikenttä
Kuvassa esitellään koordinaatisto, jonka ensimmäisenä akselina on akateeminen vs. normatiivinen -vastakkaisasettelu. Akateemisella eli teoreettisella kirjallisuudella tarkoitetaan empiiristä kirjallisuutta, joka on usein akateemisen henkilön kirjoittama toiselle akateemiselle henkilölle. Tämänkaltaisen kirjallisuuden tarkoituksena on esitellä johtajuuteen liittyvät tosiasiat ja lisätä sitä kautta tietämystä. Teoreettinen kirjallisuus tunnistaa johtajuuteen liittyvän monimutkaisuuden ja luo ehkä tämän vuoksi hieman pessimististä näkökulmaa muutokseen. Normatiivinen eli viitekehyksen käytännöllinen näkökulma on puolestaan usein positiivisessa valossa kirjoitettuja käytännön ohjeita johdolle. Tämä kirjallisuus esittää johtamisen ja muutoksen hyvänä ja tavoiteltavana ilmiönä, jota johtoporras pystyy hallitsemaan. Normatiivinen kirjallisuus olettaa johtajien omaavan tarvittavan halun ja informaation muutoksen suorittamiseen. Sen mukaan johtajat pystyvät ajattelemaan käytännöllisesti, systeemilähtöisesti ja rationaalisesti muutoksen aikaansaamiseksi.
Nelikentän toisena akselina on objektiivisuus vs. subjektiivisuus -vastakkaisasettelu. Objektivistinen kirjallisuus pyrkii esittelemään johtajuutta mahdollisimman puolueettomasti. Tämä kirjallisuus perustaa väitteensä laajaan tutkimustulokseen tai vastaavasti lokaalissa tapauksessa rajaa tapauksen koskemaan vain tiettyä tilannetta. Subjektivistinen kirjallisuus tuo vastaavasti esiin johtajuuteen liittyvän tulkinnallisuuden ja henkilökohtaisuuden. Tämän kirjallisuuden tarkoituksena on esittää ympäristön yksilöiden sosiaalisesti muodostetuiksi tulkinnan verkoksi. Tällöin objektivistinen näkökulma muutokseen jätetään tarkoituksellisesti huomioimatta.
Nelikenttään peilaten Hyvejohtajuus on yksi subjektiiviskäytännöllisimmistä kirjoista, joita olen pitkään aikaan lukenut.
Anti-Machiavelli?
Hyvejohtajuus aiheutti johtamiskirjallisuudeksi positiivisen paljon ajatelmia, ristiriitaisia tunteita sekä lisäkysymyksiä. Yksi niistä liittyi machiavellismiin. Kirja sai minut muistelemaan toista kymmentä vuotta sitten lukemaani Ruhtinasta. Molemmissa kirjoissa puhutaan käsitteestä virtus. Hyvejohtajuudessa virtus määritellään ”voimaksi” ja ”vallaksi” ja tästä käsitteestä periytyy myös sana hyve. Machiavelli taisi määritellä virtus-sanan hieman toisin.
Päällisin puolin Ruhtinas ja Hyvejohtajuus ovat aatesuunniltaan vastakohtia, mutta on niissä yhteistäkin. Vaikka Havard kertookin, että Ruhtinasta on turha lukea, ei mielestäni sellaista kirjaa olekaan, johon ei sivistysmielessä kannattaisi tutustua. Suomennetussa teoksessa Havard nimittäin käyttää samantyylistä kerrontaa kuin suomennetussa Ruhtinaassakin. Moni kappale alkaa toteamuksella, mitä johtaja on tai mitä ei ole. Näin myös Machiavelli teki kertoessaan suoraan mitä ruhtinaan tulisi tehdä tai mitä ei.
Onko Havard Henrik II Suuren jalanjäljillä julistamassa 2000-luvun anti-machiavellismia?
Kysymykseen en itse osaa suoraan vastata tutustumatta syvemmin aihealueeseen. Kuitenkin, tämän päivän yrityselämässä korostuu Machiavellin ajatus siitä, että ihmisten tulisi keskittyä siihen, miten todellisuudessa elämme ja toimimme, eikä niinkään siihen, kuinka tulisi toimia. Nyky-yhteiskunnassa saattaa tilanne olla se, että ”hyvät” ihmiset tulevat ”pahojen” ihmisten pettämiksi.
Konkreettisen esimerkin tästä saa palloilulajien puulaakiotteluja seuratessa. Jos tuomari antaa mahdollisuuden ”rumaan” peliin, siististi pelaavista joukkuekavereista löytyy yllättäviäkin piirteitä. Erityisesti, jos he ovat tulleet muutaman kerran laittomasti taklatuksi ilman jäähyvihellystä.
Hyvejohtajuus vai hyveihmisyys?
Mietin kirjaa lukiessani, onko Hyvejohtajuus tosiaan kirjan sopivin nimi. Sopisiko Hyveihmisyys sisältöön paremmin?
”Johtajuus on luonteen asia” vs. ”Ihmisyys on luonteen asia”.
Syynä tähän mietiskelyyn voi myös olla kirjan etäinen yhteys siihen johtajuuteen, jonka subjektiiviskäytännöllisiin kirjoihin liitän. Ei ainuttakaan johtamisen case-esimerkkiä, ei tiivistettyjä ”Toimi näin” -listoja, ei mainintaa strategiasta, liikevaihdosta, kehityskeskusteluista tai tasapainotetuista tuloskorteista. Sen sijaan esimerkit kohdistuivat johtajuuskirjallisuudessa harvemmin tavattuihin normaaleihin, ehkä jopa elämän koeteltaviksi joutuneihin ihmisiin.
Toinen syy tähän voi olla kirjan vahva filosofinen ja teologinen suuntautuneisuus. Kun hyveistä puhutaan, tällöin mielikuviin liittyvät vahvasti myös ihminen ja ihmisluonto. Kirjan ohjeet sopivat mielestäni jopa paremmin suuntaviivoiksi nykypäivän hyveihmiseksi kehittymiseen kuin kvartaalitalouden osakkeenomistajien tavoitteiden saavuttamiseen.
Johtajuus ja uskonto
Kirjan moni kappale alkaa lauseella, jossa kerrotaan millainen johtaja on tai mitä hän ei ole. Tein pikaisen tarkastuslistan kirjan lukemisen jälkeen, jossa itsetutkiskelun kaltaisesti tarkastin, olenko kirjan mukaan johtaja.
Kirjasta mukaillun tarkastuslistan perusteella en ole lähelläkään johtajaa.
Hyväksyn sen. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun tehdyn kyselyn jälkeen oma näkemykseni itsestäni on erilainen kuin kyselyn tulos.
Nykypäivän johtajuuskirjaksi tekstissä naitetaan yllättävän vahvasti uskonto ja johtajuus toisiinsa. Kirja alkaa melko neutraalisti mukaillen ja täydentäen esimerkiksi Druckerin elämänohjeita, mutta soluttautuu sivujen myötä hyvinkin lähelle teologisia piirteitä. On rohkeaa kirjoittaa, että ”johtajat palvovat Luojaa” (s.96) tai ”Ei ole suinkaan epätavallista, että he [johtajat] ovat joko uskonnollisia tai ovat kokeneet uskonnollisen kääntymyksen…” (s.43). Lisäksi kirjan lopussa osa luvusta on pyhitetty kristityn johtajan erityisasemaan.
Voiko johtaja olla johtaja ilman uskonnollisuutta? Onko uskonnollinen johtaja muita parempi?
Kun kirjan tarkoituksena on herättää uusia näkemyksiä, ajatuksia, ristiriitaisuuksia ja lisäkysymyksiä, Hyvejohtajuus onnistui siinä hyvin.
Explore posts in the same categories: johtaminen, kirja-arvioAvainsanat: Alexandre Havard, hyvejohtajuus, Jason Lepojärvi, johtajuus, kirja-arvio, kirja-arvostelu
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
lokakuu 14, 2009 klo 20:35
Olin kuin olinkin oikeassa: pystyit tekemään tasapuolisen kirja-arvion.
Täytyy nostaa hattua. Nimittäin kirja-arviostasi näkyy, että luit kirjan ajatuksella ja teit siitä syvääluotaavia päätelmiä. Voi kuulostaa hassulta kehua kirja-arvostelijaa siitä, että on lukenut kirjan hyvin, mutta kriitikoilla ei aina objektiivisuus säily.
Pidin mm. anti-Machiavellismi ja hyvejohtajuus vs. hyveihmisyys -pohdinnoistasi. Uskoisin, että myös Havard allekirjoittaisi ne. Hänen teesiinsähän kuului se, että ihmisyys toteutuu hyveitä eli luonnetta kehittämällä, ja ainakin piiloitetusti se, että hyveihminen on jo määritelmällisesti johtaja omassa yhteisössään.
Vierastit filosofian ja teologian mukanaoloa. Itse taas pidin sitä yhtenä kirjan ilahduttavimmista puolista. En ollut aiemmin törmännyt johtajuusalan kirjaan, joka perustuu noin kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen ja suhtautuu hengellisyyteen kunnioituksella. Itse asiassa Havard tosiaan väittää vielä enemmän. Hänen mukaansa hengellisen todellisuuden todesta ottavalla on etulyöntiasema myös johtamisessa.
Yhden ainoan asiavirheen löysin arviostasi. Havard ei sano, etteikö Ruhtinasta kannata lukea. Onhan hän lukenut sen itsekin. Ruhtinasta puhutaan luvussa “Opi sanomaan ei”, jossa Havard kirjoittaa voimakkain sanakääntein:
“Nämä maailmankuulut ihmiset [Hitler, Stalin, Mao, Margaret Sanger] eivät sovi alkuunkaan aidon johtajuuden esikuviksi. Vain syvästi eksyneet ihmiset näkevät johtajuutta notkeissa vastuunpakoilijoissa ja massamurhaajissa. Ymmärtääksemme minkälaiset voimat inspiroivat tämänkaltaisia ihmisiä on turha lukea Machiavellin Ruhtinasta [jota Havard käsitteli edellisillä sivuilla]. Fjodor Dostojevskin kirjasta Riivaajat on enemmän apua.” (Hyvejohtajuus, s. 46.)
lokakuu 15, 2009 klo 09:42
Jason, kiitos kehumisesta ja asiakorjauksesta!
En ole itsekään törmännyt aiemmin johtajuusalan kirjaan, jossa olisi yhtä vahvasti käsitelty ihmiskäsitystä ja hengellisyyttä. Tämä on suuri erottumistekijä yleiseen johtajuuskirjallisuuteen. Vierastamiseni saattoi juuri johtua siitä, että tähän yhdistämiseen en ole tottunut. Toisaalta, filosofian ja teologian tuntemuksessakin minulla on parantamisen varaa.
Yksi lisähuomautus vielä kirjan annista ja oivalluksista. En ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi Druckerin osuutta hengellisyyteen ja henkisiin arvoihin. Havardin kirjasta Druckerin maininta jäi kuitenkin niin vahvasti mieleen, että kaivoin kirjahyllystä erään hänen teoksensa. Ja totta tosiaan, kyllä siinäkin teoksessa puhuttiin teologiasta ja ihmisen hengellisyydestä. En vain ollut sitä aikaisemmin noteerannut.
lokakuu 15, 2009 klo 12:10
Kiitos tästä Kimmo. Täytyypä hankkia kyseinen kirja.
Itse käytän raamattua paljon pohdintani taustalla – siellä on mielestäni sanottu kaikki, mitä voidaan johtamisesta sanoa. Siellä tulee myös selkeästi esille se metanoia, joka tarvitaan uudenlaisen hyvejohtajuuden syntymiseen. Siirtyminen vanhasta liitosta uuteen liittoon. Eräänlainen “ruumiillistuminen – kärsimys – kirkastuminen” prosessi. Tarkoitan tällä lähinnä asioita, vaikka ihminenkin varmaan niin kokee…. näitä termejä on hankala käyttää, sillä helposti tulee leimauduttua huu-haa tyypiksi.
Omassa kirjassani käännän “mental virtues” muotoon mielenvaikutusvoimat. Sanahirviö, tiedän, mutta mielestäni tarvitsemme uusia sanoja kuvaamaan uudenlaisen ajattelun tuotoksia. Hyve – virtue on suuri voima, mutta hyveen voimaantuminen edellyttää uskoa, rohkeutta ja hyväksyntää – ainakin oman itsen taholta, mutta mielellään myös muutaman samoinajattelijan taholta.
Värikästä syksyn jatkoa!
lokakuu 16, 2009 klo 08:45
Kimmo, Drucker totesi joskus että hän on oppinut enemmän hyvästä ja pahasta liikkeenjohdon konsulttina toimiessaan kuin uskonnonopettajana. Joitakin teologisia piirteitä Druckerin kirjoituksista saattaa siis hyvinkin löytyä.
Cristina, olet ilmeisen tietoinen hyveen kokonaisvaltaisuudesta. Toteathan, että “hyveen voimaantuminen” (toteutuminen?) vaatii mm. uskoa ja rohkeutta — eli muita hyveitä! Kasvaminen yksittäisessä hyveessa vaatii ja tulee kasvamista myös muissa hyveissä.
lokakuu 16, 2009 klo 12:13
Jussi,
Kyllä hyve on monen hyveen kombinaatio ja seuraus. Raamatusta olen löytänyt siihenkin innoitusta. Kirjoitin armolahjoista myspacen blogiini pari vuotta sitten
http://blogs.myspace.com/index.cfm?fuseaction=blog.view&friendId=189218756&blogId=291713566
Hyveet syntyvät armolahjojen vastaanottamisesta. Juuri sana vastaanottaminen on tässä tärkeää, sillä niiden eteen ei tarvitse tehdä työtä eikä niiden takia tarvitse kärsiä. Hyveellisyys tuntuu hyvältä – siksi talouskurimuksen runtelemat ihmiset eivät usko että se voisi olla oikein.
lokakuu 16, 2009 klo 12:48
Hyvä kirjoitus! Sen viittaukset ovat uuteen testamenttiin, mutta vanhassakin on puhetta hyveistä.
Hyvejohtajuus-kirjan johdannosta:
lokakuu 16, 2009 klo 13:39
Se on totta, vanha testamentti vaatii ankarasti hyveitä myös toteutettavan – lain voimalla. Viittaan mielellään uuteen liittoon siksi, että siellä vanhan testamentin lakipykälät tulevat täytetyiksi ja siirrytään armotalouden aikaan.
lokakuu 16, 2009 klo 13:41
Armotalous on erinomainen juttu.
marraskuu 9, 2009 klo 07:51
[...] via Onko johtaminen uskon asia? « kjuuti. [...]